Traumaoireet relationaalisina ilmiöinä psykoterapiassa

Relationaalinen ja strukturaalinen näkökulma minäkokemuksen dissosiaatioon psykoterapiassa 

Sanna Isosävi, PsT, psykoterapeutti, Traumaterapiakeskus 

Psykoterapeutin ja potilaan suhde on merkittävin psykoterapian tuloksellisuutta selittävä tekijä. Kokeellisesta vauvatutkimuksesta kiintymyssuhdeymmärryksestä ammentava relationaalinen psykoterapia nojaa keskeisesti ajatukseen, että suhde itseen ja omiin kokemuksiin muodostuvat, ja niiden korjautuminen psykoterapiassa nojaa, kahden ihmisen suhteessa luotuihin kokemuksiin. Erityinen haaste psykoterapeuttista muutosta tukevalle suhteen solmimiselle syntyy silloin, kun psykoterapiaan hakeutuu henkilö, jota vaatimus suostumisesta luottamukselliseen yhteyteen toisen kanssa muistuttaa kiintymyssuhteisiin sijoittuvista traumaattisista kokemuksista. Hoivaajan turvaa tuottavan ja säätelevän läsnäolon puute jättää omat kokemukset vieraiksi, ei-hyväksytyiksi ja pelottaviksi. Sopeutumisyritys kiintymyssuhdetraumaan näkyy dissosiaationa eli yhteyksien puuttumisena omiin kokemuksiin sekä vetäytymisenä ja puolustautumisen tarpeena ihmissuhteissa. Tässä esityksessä tutkin dissosiaation ilmenemistä ja suhdetta omiin kokemuksiin erään naisen integratiivisessa koulutuspsykoterapiaprosessissa. Tarkastelen, miten toisaalta relationaalisen psykoanalyysin traumanäkemys, ja toisaalta rakenteellisen dissosiaation teoria, nimeää ja ymmärtää ilmiöitä. Lisäksi tarkastelen näiden kahden teorian merkitystä ja käyttökelpoisuutta kiintymyssuhteissaan traumatisoituneen ihmisen psykoterapeuttisen prosessin ymmärtämisen välineinä.

Miten alivireys rakentuu, ilmenee ja tulee relationaalisesti säädellyksi terapiasuhteessa? 

Janna Hujanen, PsM 

Kiintymyssuhteissaan traumatisoituneille asiakkaille vuorovaikutussuhde itsessään on sekä toivottu että uhkaava (Steele, Boon & van der Hart (2017). Asiakkaan tullessa psykoterapiaan ovat hänen kiintymyssysteeminsä ja defenssinsä aktivoituneet.  

Ajattelu, havainnointi, prosessointi ja integrointi on mahdollista optimaalisen vireystilan alueella, jota Siegel (1999) on kuvannut sietoikkunana. Alivireydellä tarkoitetaan sietoikkunan ulkopuolella tapahtuvaa parasympaattisen hermoston aktivoitumista, kuten sydämen sykkeen ja hengityksen hidastumista tai onttoa ja tyhjää tunnetta, joka voi ilmetä automaattisena kehollisena reaktiona vaaratilanteeseen, jossa ei ole mahdollista paeta tai taistella(Ogden & Fisher, 2016). 

Psykoterapiassa tapahtuvaa alivireyttä voidaan tarkastella katkoksena. Mentalisaatioon pohjautuvassa psykoterapiassa ajatellaan katkoksen voivan syntyä terapeutin epäonnistumisesta kaksoistehtävässä pitää samanaikaisesti mielessään sekä asiakkaan että oma mielensä (Bateman & Fonagy, 2016). . Mentalisaatiolla tarkoitetaan kykyä tarkastella omaa ja toisten mieltä sekä niiden vaikutusta tunteisiin, ajatuksiin ja käyttäytymiseen (Bateman & Fonagy, 2016). Mentalisaatioterapia tarjoaa ymmärrystä katkoksen rakentumisesta vuorovaikutuksessa ja sen vuorovaikutteisista hoitotavoista. 

Relationaalinen psykoanalyysi pohjautuu ajatukselle siitä, että ihmisen ensisijainen pyrkimys on olla suhteessa toiseen (Stern, 2015). Relationaalisessa psykoanalyysissa pyritään luomaan uusia suhteessa olemisen tapoja, joissa molemmat osapuolet pystyvät tunnistamaan ja tunnustamaan toisensa subjekteina ja yksilöinä (Benjamin, 2017). Mikäli tämä ei onnistu, vuorovaikutussuhde muuttuu asetelmalliseksi niin, että toisesta tulee ikään kuin roolitettu toinen, eikä häntä ole mahdollista nähdä yksilöllisenä itsenään.  Relationaalisessa psykoanalyysissa alivireyden aktivoitumista pyritään ymmärtämään yhdessä asiakkaan kanssa: Tavoitteena on tuoda alivireys yhteisen säätelyn piiriin, kuten mikä tahansa terapiasuhteen tapahtuma. 

Tässä esityksessä tutkin, miten alivireys ilmenee ja tulee relationaalisesti säädellyksi kiintymyssuhdetrauman kokeneen potilaan 2 vuotta kestäneessä terapiasuhteessa. Vertailen sensomotorisen psykoterapian, mentalisaatioteorian ja relationaalisen psykoanalyysin tapoja ymmärtää, käsitteellistää ja säädellä alivireyttä useammassa terapian hetkessä.